Riippumatta harrastamastaan meditaatiotyylistä kelle tahansa harjoittajalle herää välillä kysymys siitä, harjoitteleeko hän oikein ja tekeekö hän meditoidessaan sitä mitä pitäisi, vai työskenteleekö hän jollain tavalla väärin. Kyseenalaistamista tapahtuu vaikka harjoittajalla olisi hyvinkin tarkkaa ohjeistusta saatavillaan, ja vaikka harjoittajan luottamus tuohon ohjeistukseen olisi aukoton. Harjoittajan oman kokemuksen ja ohjeistuksen kuvausten välillä on aina kuilu, johon mahtuu vaikka kuinka paljon epäilyä. Olen huomannut tämän toistuvasti itsessäni ja toisissa.
Haluan tässä kirjoituksessa vakuuttaa, että oikeanlaiseen harjoittamiseen pyrkivä harjoittelu on aina juuri oikeinlaista harjoittelua. En tällä tarkoita usein kuultua lausahdusta siitä, että jokainen toteutunut istunto on onnistunut ja arvokas, että ainoa epäonnistunut harjoitus on sellainen, jota et tee – tälläkin lausahduksella on toki viisas ja tärkeä viestinsä, mutta tarkoitan tässä ilmaista nyt jotain hieman tarkempaa ja rajatumpaa.
Tarkoitan sanoa, että pyrkimys oikeaan tapaan työskennellä mielen kanssa on juuri onnistunutta harjoittelua, koska oikea tapa työskennellä mielen kanssa on jo pitkälti meditatiivisen harjoittelun päätepiste. Meditaatio on itsessään oikean työskentelytavan etsimistä. Meditaatiossa (tai ainakin samatha-tyylisissä harjoitteissa) on lopulta pitkälti kyse mielen toimintaperiaatteiden ja -mekanismien opettelusta – hyvin osuvastikin juuri tietoisuustaidoista.
Tietoisuustaidot
Samoin kuin auton kuljettaja osaa ohjata autoaan, me kaikki osaamme enemmän tai vähemmän ”ajaa” mieltämme erinäisin keinoin. Meillä on muun muassa keinoja ajatella ajatuksia, visualisoida mielikuvia, säädellä tunnetiloja ja siirtää huomiotamme kohteesta toiseen. Arkielämän vaatimukset eivät kuitenkaan pakota meitä oppimaan kovin paljoa mielemme toiminnasta ja siitä, miten sitä oikeastaan olisi helpointa, vaivattominta ja tehokkainta ohjata. Mielen tuntemiseen, niin kuin sen käsittelyyn, kohtaamiseen ja hallintaan, liittyvien taitojen kehitys seuraa samanlaista kaarta kuin muidenkin verrattain vähäiselle harrastuneisuudelle jääneiden taitojen: ne jäävät vain tyydyttävälle tasolle, riittäviksi arkielämän kohtaamiseen. Ne kehittyvät usein puhtaasti arjen ohessa, sivuhuomiolla. Samoin kuin emme jokapäiväisessä elämässämme tarvitse tanssijan koordinaatiokykyä ja tasapainoa, tai rallikuskin ajotaitoja, selviydymme päiviemme loppuun aivan hyvin verrattain alustavalla mielenhallinnalla. Taitojemme ja tuntemuksemme kehittyminen pelkästä selviytymisestä ja siedettävyydestä edemmäs vaatiikin usein erityistä omistautuneisuutta.
Meditointi on juuri tällaista harrastuneista paneutumista tietoisuustaitojen kehittämiseen. Se on ajan omistamista varta vasten oman mielen ja sen mekanistiikan syvemmälle ymmärtämiselle. Meditointi on sen opettelua, millä tavoin mieltä voi ajaa ja mikä ajotapa on kussakin tilanteessa toimivin. Meditointi on itsetuntemuksen kehittämistä sokraattisessa mielessä: ei pelkkää oman autobiografian aukkojen täyttämistä, vaan inhimillisen kognition perusperiaatteiden ymmärtämistä.
Tietoisuustaitojen kehittymisen suomista rikkauksista voisi kirjoittaa sivutolkulla – sen hyödyt levittäytyvät aivan kaikkeen, vailla rajoja, sillä riippumatta siitä missä tilassa olemme ja minkä aktiviteetin parissa puuhastelemme, käytämme poikkeuksetta mieltämme, jatkuvasti. Meditaatio on todellinen kuningasharrastus, sillä sen vaikutus on universaali ja kaikkea muuta oppimista ja toimintaa helpottava. Tietoisuustaidot ovat myös portti viisauteen, oivallukseen ja syvään hyvinvointiin. Meditaatio opettaa kuinka valtava osa siitä mitä mielellämme teemme onkaan kömpelöä ja turhaa; se opettaa päästämään irti. Näiden antien syvyyttä ei oman kokemukseni pohjalta voi korostaa liikaa.
Meditointi on meditoinnin opettelua
Mutta palatakseni tästä ylistyksestä takaisin kirjoitukseni alkuperäiseen pointtiin: Meditointi on meditoinnin opettelua. Se on uusien toimintaperiaatteiden etsimistä ja kokeilua. Sitä ei tarvitse tehdä täydellisen oikein, sillä jos niin tekee, on mieli jo löytänyt ja oppinut ne toimintaperiaatteet, joiden etsimisessä ja opettelussa koko prosessissa on kyse. Haasteiden kanssa painiminen on opettelua, ja ohjeistuksenkin todellinen ymmärtäminen on jo harjoituksen itsensä päämäärä. Uusien toimintatapojen kokeilu, tunnustelu ja usein lopulta niiden teilaaminen ja etsimisen jatkaminen on väistämättä juuri sitä, mitä kunkin meditaattorin on pakko tehdä edistyäkseen. Kokemukseni mukaan kukaan ei voi opettaa toiselle tietoisuustaitoja tai mielen toimintaperiaatteita; puheella tai tekstillä voi korkeintaan inspiroida toista kokeilemaan uusia asioita ja uusilla tavoilla. Jokaisen on kuitenkin tunnusteltava tiensä esteiden läpi aivan yhtä sokeana kuin muidenkin. Samasta syystä kannustankin kaikkia harjoittajia kokeellisuuteen ja leikillisyyteen harjoituksessaan.
Käytännössä tietoisuustaitojen kasvu ja mielen syvempi ymmärrys meditaation kautta paljastaa meille usein, kuinka suuri osa mielemme liikkeistä koostuu tarpeettomasta möhinästä ja – ennen kaikkea – epäharmonisesta ristiriidasta. Mielemme on täynnä toisiaan vastaan kamppailevia prosesseja, jotka pyrkivät kohti organismia säätelevää valta-asemaa ja agentuuria, prosesseja, jotka pyrkivät muuttamaan toisiaan, parantelemaan toisiaan, keskeyttämään toisiaan ja häsläämään muutenkin kaikin tavoin. Meditatiivisen kokemuksen syvetessä on mahdollista havaita kuinka jo oman henkilökohtaisen agenssimme tuntu, kokemus siitä, että minä ajattelen, minä liikun, minä teen, on ristiriidan ja mielen sisäisen interferenssin tuotetta, eräänlaista pakottamista.
Meditaatiokokemuksen syvetessä mieli oppii ymmärtämään yhä syvemmällä tasolla kuinka miellyttävää ja tehokasta harmonisempi toiminta onkaan, ja kuinka tuohon harmoniaan päästään: pitäytymällä mentaalisista äkkiliikkeistä, korjausyrityksistä, häsläämisestä; sanalla sanoen, pitäytymällä takertumisesta lopputuloksiin. Saman asian voi ekvivalentisti ilmaista toisesta näkökulmasta: harmonian avaimena on irti päästäminen. Mielen osien tulee antaa mielestä kumpuavien prosessien kukkia, antaa niiden kulkea ja kehittyä omaa polkuaan, uskoa ja luottaa niihin ja tyytyä seuraamaan niiden evoluutiota jatkuvan tekemisen sijaan. Mieltä voi ohjata ja on usein parasta ohjata varmoin, mutta hyvin kevyin, ottein. Kun mieli ymmärtää tämän kokemuksellisella tasolla, lopputuloksena on vaivattomuuden taito, taolaisten viisaiden wúwéi, toimiminen vailla tekemistä.
Näin harjoittaja oppii ensin miten meditaatiota tulisi harjoittaa, ja sittemmin kuinka tämä sama vaivattomuus toimii muussakin elämässä, ja kuinka sitä voi soveltaa kaikkeen toimintaan. Meditoija oppii meditoimaan oikein. Mutta matka tähän pisteeseen – se on jokaisen kuljettava itse sokkona tunnustellen, kokeillen, pyrkien ymmärtämään ja löytämään.
Näin palaankin jälleen alkuperäiseen pointtiini: Meditaation harjoittaminen on meditaation opettelua; se on jatkuvaa kokeilua, reitin etsimistä kohti syvempää ymmärrystä. Oikeaa työskentelytapaa ei voi ymmärtää etukäteen, se on löydettävä. Ohjeet ovat arvokkaita ja voivat inspiroida uudenlaisia kokeiluja, tai auttaa harjoittajaa pakittamaan mahdollisesta umpikujasta nopeammin, mutta loppupeleissä mitään sen tehokkaampaa ei kukaan voi harjoituksessaan tehdä kuin pyrkiä ymmärtämään oman mielensä toimintaa, ja tutkimaan niitä monen monituisia asioita mitä sillä voikaan tehdä.