Metadharma on siis uudenlainen tapa suhtautua aiempiin tapoihin suhtautua dharmaan ja harjoittamiseen. Se pyrkii omaksumaan aiemmat tavat ja ottamaan huomioon myös muut tietämisen ja ymmärtämisen tavat ja kulttuurit aina shamanismista uusimpaan tieteeseen ja politiikasta taiteeseen. Tavoitteena ei ole luoda yhtä ristiriidatonta näkemystä vaan käyttää erilaisia moodeja eri todellisuuden osia valottavina katsomisen tapoina. Tällainen harjoittamisen tapa edellyttää harjoittajalta aika paljon – ainakin vielä, kun varsinaisia metadharmisia perinteitä tai kieltä ei ole.
Käytän tässä pohjana metamodernismia käsittelevää The Listening Society -kirjaa, joka on kirjoitettu Hanzi Freinacht -nimimerkillä. Metamodernismi on metadharmaa laajempi käsite, jonka ominaispiirteet ovat kuitenkin yhteneväiset metadharman kanssa. Metadharma kehittyy nimenomaan metamodernin ajattelun seurauksena. Freinachtin kirja on metamodernismin manifesti, jossa hän esittelee oman näkemyksensä ihmisen kehitysmallista ja sitä kautta yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta tulevaisuudessa. Freinachtin malli pitää sisällään neljä kehityksen ulottuvuutta ja koska kaksi niistä käsittelee subjektiivista kokemusta, sitä on kohtuullisen helppo käyttää myös metadharman hahmottamiseen.
Ensimmäinen ulottuvuus on taso (stage), joka on käytännössä Michael Commonsin luoma Model of Hierarchical Complexity -malli (myöhemmin MHC). MHC on viisitoistatasoinen (tai joissain versioissa 16-tasoinen) kognitiivisen kyvykkyyden mittaamisen malli, jolla voidaan testata minkä tahansa toimijan (esim. ihmisen, eläimen, koneen) kykenevyyttä ratkaista alati monimutkaistuvia tehtäviä. Käytännössä jokainen uusi taso edellyttää hyppyä kyvyssä käsitellä kompleksisuutta. Freinachtin mukaan taso 11 (formaali) on yhteensopiva modernin, taso 12 (systemaattinen) postmodernin ja taso 13 (metasystemaattinen) metamodernin ajattelun kanssa.
Formaali kyvykkyys (so. taso 11) mahdollistaa loogisen ja empiirisen todistelun. Systemaattisen kyvykkyyden (so. taso 12) avulla on mahdollista nähdä laajempia kokonaisuuksia ja ymmärtää monimutkaisten systeemien logiikkaa, kun taas metasysteeminen kyvykkyys (so. taso 13) luo mahdollisuuden yhdistää ja hahmottaa useiden systeemien kompleksisia ja osin ristiriitaisiakin kokonaisuuksia. Sanomattakin on selvää, että tason 13 ajatteluun ja toimintaan eivät kaikki kykene.
Toinen ulottuvuus Freinachtin jaottelussa on koodi (code). Hän näkee käyttämämme kulttuurisen sanaston ja käsitteistön historiallisena jatkumona, jossa myöhemmät koodit voivat kehittyä aiempien päälle. Uusi koodi on aina edellisen ”pahin painajainen”. Koodeja on seitsemän, joista neljä viimeistä ovat linjassa edellisen kirjoitukseni dharman vaiheiden hahmotelman kanssa. Postfaustinen koodi edustaa suurten uskontojen merkityksen muodostamisen malleja (so. perinteinen dharma). Moderni koodi perustuu järkeen ja tieteelliseen ajatteluun (so. moderni dharma). Postmoderni koodi tähtää modernin elämäntavan ja yhteiskunnan systeemisen tason kritiikkiin (so. postmoderni dharma) ja metamoderni koodi pyrkii aidosti ymmärtämään kaikkia näkökulmia niiden omista lähtökohdista käsin ja näkemään niissä oman arvonsa (so. metadharma). Metamoderni koodi on siis se kieli, käsitteistö ja hahmottamisen tapa, joka pitää omaksua, jotta voi osallistua metamoderniin kulttuuriin. Koodi on mahdollista omaksua myös väljästi ja yksinkertaistetusti ilman, että oman ajattelun kompleksisuus on samalla tasolla (so. MHC:n taso 13). Näin ollen myös ihmiset alemmilla MHC:n tasoilla voivat käyttää metamodernia koodia, mutta he eivät osaa luoda tai jatkojalostaa sitä. Sama pätee myös aiempiin koodeihin: yhteiskuntien valtakoodi on otettavissa käyttöön, vaikkei oma MHC-taso sen edellyttämään ajatteluun riittäisikään. Tämän takia tietyistä asioista puhuminen ei edellytä näiden asioiden perinpohjaista ymmärtämistä.
Kolmas ulottuvuus kirjan kehittymismallissa on tila (state). Tämä viittaa siihen subjektiiviseen kokemisen tapaan, jonka läpi ihminen kulloinkin kokee “todellisuuden”. Freinachtilla tiloja on yhteensä 13, jotka ovat melko luonnosmaisesti hahmoteltu. Tilat on ryhmitelty kolmeen luokkaan: mataliin tiloihin, keskitiloihin ja korkeisiin tiloihin. Matalat tilat ovat hirveitä ja helveltillisiä kokemisen tiloja. Keskitilat ovat niitä, joissa ihmiset normaalisti elävät ja korkeat tilat ovat nähdäkseni syviä meditatiivisia ja/tai oivallusten aiheuttamia kokemisen tiloja.
Freinachtin mukaan lisäksi vielä syvyys (depth) on tärkeä osa ihmisen kehitystä. Syvyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka suuren kirjon eri tiloja ihminen on kokenut sillä intensiteetillä, että hän voi nähdä maailman tästä näkökulmasta. Ihmisen syvyys vaikuttaa siis siihen, kuinka monimuotoisesti hän näkee maailman – kuinka monella eri subjektiivisen kokemuksen ”värillä” hän kykenee maailmaa hahmottamaan. Mitä laajempi kirjo eri tiloja, sitä enemmän syvyyttä.
Mitä metadharma siis edellyttäisi Freinachtin mallista katsottuna? Koska meillä ei ole vielä metamodernia dharman koodia, metadharman edistäminen edellyttäisi siis vähintään tason 13 kognitiivista kyvykkyyttä, mutta uskoakseni myös suurta syvyyttä ja kokemusta korkeista tiloista, jotta on ylipäänsä mahdollista luoda uutta käsitteistöä ja lähestymistapaa eli koodia. Ilman korkeita tiloja ja niiden integroitumista syvyydeksi on vaikeaa edes tietää, mihin harjoituksella tähdätään ja miten sitä voitaisiin sanoittaa uudelleen. Metadharma vaatii siis ihmiseltä paljon. Kukaan ei kuitenkaan ole sanonut, että tämän pitäisi olla helppoa. Metadharman omaksumisessa on monia hyötyjä, joita minulla on tarkoitus käsitellä seuraavaksi.