Meditaatioharjoitus paljastaa harjoittajalle usein melko nopeastikin yhden olennaisen seikan ihmismielen rakenteesta: se ei ole vakaa, yhtenäinen ykseys, yksi agentti, joka ajattelee ajatuksiaan ja tekee tekojaan, vaan eräänlainen monimutkainen yhdyskunta erilaisia mielen osia, joilla kullakin on oma agendansa, omat tavoitteensa, sekä omat mielipiteensä siitä, mikä on koko organismille hyväksi ja mikä johtaa tehokkaimmin sen onnellisuuteen. Tälle järjestelmälle voi kehittää monen monituista metaforista kuvausta: neuvosto tai parlamentti, jossa asioista keskustellaan ja väitellään enemmän tai vähemmän kiivaasti; kaupunki, jossa kukin asukas palvelee yhteisöä omalla funktiollaan; tai vaikka orkesteri, jonka jokainen jäsen kontribuoi kokonaisuuden sointuihin omalla soittimellaan. Erilaiset kirjoittajat soveltavat erilaisia metaforia, mutta perusidea on selvä. Mieli ei ole ykseys, vaan se koostuu useista osista, jotka voivat joko pelata yhteen tai kilpailla keskenään.
Haluan tässä kirjoituksessa verrata kahta periaatteessa hyvin erilaista henkisen kasvun perinnettä keskenään, ja arvioida näiden perinteiden eroavaisuuksia ja paikoitellen yllättävänkin merkittäviä samankaltaisuuksia. Nämä kaksi perinnettä ovat The Mind Illuminatedin edustama Mind-System Model, eli mielen järjestelmällinen malli, ja jungilainen psykologia. Mielen järjestelmällinen malli, jota vastedes kutsun joko sen englanninkielisellä nimellä tai lyhenteellä MSM, vastaa siinä määrin muita moderneja buddhalaisesti orientoituneita mielen malleja, että useimmat siihen tässä kirjoituksessa liittämäni piirteet voidaan pitkälti yleistää koskemaan myös muuta buddhalaista psykologiaa.
Mind-System Model ja jungilainen mielen teoria
Sekä MSM:ssä että jungilaisessa psykologiassa mieli koostuu laajasta kirjosta erilaisia alitajuisia osia, joilla kullakin on oma energialatauksensa ja agendansa, ja jotka kykenevät vaikuttamaan organismin tietoiseen positioon ja toimintaan projisoimalla vaihtelevia sisältöjään tietoisuuteen. Näiden osien energialataus ja siten myös niiden vaikutusvalta vaihtelee yksittäisistä mielikuvista ja ajatuksista organismin koko toiminnan kaappaamiseen. MSM:ssä näitä osia kutsutaan alimieliksi, jotka toteuttavat kaikenlaisia aistidatan käsittelyyn ja muuhun kognitiiviseen prosessointiin liittyviä funktioita. Ne ovat mielen aliyksikköjä, jotka koostuvat puolestaan itse yksinkertaisemmista alimielistä, ja niin edelleen. Alimielet muodostavat toiminnallisen hierarkian, joka hierarkian portaita noustessaan lähestyy yhä enemmän meille tutun inhimillisen makrotietoisuuden käsitteistöä, koodia ja kieltä. Eri aisteja käsittelevät eri alimielihierarkiat. Emootioille on omat järjestelmänsä, kuin myös ruumiin liikkeiden prosessoinille ja suunnittelulle. Alimielten on tarkoitus siis teoriassa vastata ylipäänsäkin ihmisen kognitiivisen toiminnan koko kirjoa, ja sitä miten nämä paikallistuvat ja erittäytyvät esimerkiksi neurotieteellisessä tutkimuksessa.
Jungilaisessa psykologiassa mieli erotellaan puolestaan egoon, eli mielen tietoiseen positioon; arkkityyppeihin eli ihmisen genotyypissä tai kollektiivisessa tiedostamattomassa periytyneisiin käyttäytymisen ja ajattelun kaavoihin; sekä komplekseihin, yksilöllisen tiedostamattoman rakenteisiin, jotka muodostuvat henkilökohtaisen historian ja kokemusten kautta, mutta jotka lainaavat voimakkaan energialatauksensa suoraan kollektiivisen tiedostamattoman arkkityypeiltä. Kompleksit ovat yksilöllisiä rakenteita, jotka niin sanotusti konstelloivat, eli aktivoivat, arkkitypaalista materiaalia, ja avaavat kanavan niiden massiiviselle energialle virrata tietoiseen ego-positioon ja syrjäyttää sen kontrolli organismin ohjauksessa.
Yksi ainakin näennäinen teoreettinen eroavaisuus malleissa koskeekin niiden näkemystä egon ja tietoisuuden luonteesta ja roolista. Jungilaisessa psykologiassa tietoinen mieli määritetään siksi osaksi mieltä, johon ego on jollain hetkellä suorassa yhteydessä. Ego käsitetään puolestaan usein melko reifioituna, eli ’olioituna’, erikseen olemassaolevaksi asiaksi rakentuneena asiana. MSM:ssä tietoisuus on vain korkean asteen tila, johon alimielet projisoivat sisältöjään, eikä varsinaista egoa ole olemassa muuna kuin muuttujana järjestelmän sisäisessä prosessoinissa: ”minä” on pelkkä käsite, jota järjestelmä käyttää viittaamaan itseensä ja määrittämään toimilleen tietynlaisen narratiivisen keskuspisteen. Tietoinen toiminta on puolestaan lähinnä vain mielen alati muuttuvan enemmistön ääni. Jung kuitenkin mainitsee useammassakin paikassa kirjoituksiaan, että ego itsessään on lopulta vain tiedostamattoman tuotos, eräänlainen tiedostamattoman mielen ’minä-kuva’, joka on usen erittäinkin rajoittunut ja puutteellinen, mutta jolla on mahdollisuus täydentyä. Tässä mielessä jungilainenkaan ego ei välttämättä eroa syvemmällä tasolla kovinkaan paljon buddhalaisesta näkemyksestä: sekin on vain tietynlainen muuttuva kokoelma palasia vaihtelevista tiedostamattomista lähteistä.
Molemmissa malleissa mielen monituiset osat voivat joka tapauksessa ehdollistua tavalla, joka ei ole loppupeleissä organismin kannalta hyödyllistä, tai vanhentua olosuhteiden muuttuessa ja ihmisen kasvaessa siten, ettei niiden aiempi hyödyllisyys enää toteudu vaan niistä on pikemminkin vain haittaa. Nämä mielen osat luovat merkittävää vastustusta muussa mielessä niiden oletetun haitallisuuden vuoksi, mikä luo mieleen merkittävää ristiriitaisuutta ja epäharmoniaa, mielen sisäistä sotaa – tunnistamme varmasti kaikki jopa päivittäisenä tilanteen, jossa jokin mielemme osa haluaa tehdä jotain, mitä toinen mielen osa vastustaa. Tätä ongelmatilannetta on länsimaisessa filosofisessa perinteessä kutsuttu akrasiaksi, eli toiminnaksi vastoin tekijän parempaa ymmärrystä. Kyseessä ei ole pelkkä tahdon heikkous, kuten sitä on ollut tyypillistä lännessä kutsua, vaan ristiriitatilanne periaattessa keskenään ekvivalenttien ja yhdenvertaisten mielen osien välillä.
Kummassakin mallissa tämä skenaario esittää kaksi ongelmaa, joihin haetaan ratkaisua: vanhentuneiden tai haitallisesti ehdollistuneiden mielen osien epäsopiva toiminta, sekä mielen sisäinen ristiriita ja epäharmonia. Molemmissa malleissa pyrkimys on ensin vahvistaa tietoista ego-positiota ja tehdä siitä kestävämpi tiedostamattomasta kumpuavia vaikutuksia ja kaappauksia vastaan, ja toisekseen yhdentää mieli ja saada aikaan syvä, kaikenkattava harmonia vailla sisäistä konfliktia. Mallien käytännön metodologiat eroavat kuitenkin toisistaan olennaisin tavoin.
Buddhalainen ja jungilainen metodologia
Vaikka buddhalaisissa ja buddhalaisesti orientoituneissa teksteissä mainitaankin usein tunteet ja psykologinen materiaali jossain roolissa, jää tällainen ns. sisältöön keskittyvä materiaali niin kuvauksen kuin metodologiankin parissa perinteisesti kovin vähäiseksi: esimerkiksi vahvasti emotionaalisesti värittyneiden muistojen, traumaattisen aineksen ja hankalien tunnetilojen ilmentyminen meditaatiossa myönnetään tärkeäksi osaksi prosessia, mutta asian käsittely jää pitkälti puheeksi ’purifikaatioista’ eli mielen puhdistautumisesta. Välineitä sisällön äkillisen emergenssin käsittelyyn, puhumattakaan sen aktiivisesta, tarkoituksenmukaisesta tutkimisesta, ei myöskään usein juuri tarjota pelkän kärsivällisen ilmiöiden kanssa olemisen tai parhaimmillaankin myötätuntoisen ja sallivan suhtautumisen lisäksi.
Tälle on mielestäni nähtävissä ainakin osittaiset syyt aivan buddhalaisen harjoituksen juurissa, ajassa, josta buddhalainen meditaatio ja doktriini on peräisin. Buddhan elinaikana 400-300 eaa., kuin myöskään varhaisten kirjoitusten kokoelman Paali-kaanonin kirjoitusaikana n. 30 eaa., ei Intiassa tunnettu kuin vasta aivan todella alustava tiedostamattoman mielen käsite. Monet hankalat tunnetilat ja yllättävät psykologiset käänteet joko eksternalisoitiin demoneiksi tai hengiksi, tai internalisoitiin tietoisen mielen omiksi akteiksi. Tiedostamatonta mielen osaa ei varsinaisesti tunnettu. Näissä varhaisissa käsityksissä on oma järkensä ja toimivuutensa, ja niitä voi itse asiassa soveltaa nykyaikanakin paikoitellen hyvinkin otollisin tavoin: dualistinen jakomme tietoiseen ja tiedostamattomaan mieleen on nykyisin usein liiankin voimakas tavoilla, jotka sumentavat ymmärrystämme mielen toiminnan perusperiaatteista. Varhaisen buddhalaisuuden epäkypsä mielen teoria on kuitenkin ollut armottoman toispuoleinen näkemyksessään mielestä liki täysin redusoitavana tietoiseen toimintaan, minkä uskon johtaneen osaltaan varhaisten harjoitusten linjaukseen jättää psykologiset sisällöt pitkälti huomiotta, tai paikoitellen jopa torjua ne suoralta kädeltä ja väkivalloin, kuten vaikkapa Vitakkasanthana suttan (MN 20) esimerkki osoittaa.
Vaikka mielen teoriamme on kehittynyt radikaalisti noista varhaisista ajoista, perustuu buddhalainen harjoituksemme edelleenkin noille samoille juurille. Modernin buddhalaisen harjoituksen fookus on edelleenkin joko keskittymisharjoituksissa, jotka sellaisenaan johtavat korkeintaankin vain spontaaneihin purifikaatiokokemuksiin, tai dekonstruktiivisissa harjoituksissa, joiden avulla kokemuksessa havaitut ilmiöt puretaan osiin ja nähdään tavallaan reduktiivisesti pysymättömyyden, itsettömyyden, kärsimyksen ja tyhjyyden linssien läpi. Nämä ovat erinomaisia ja äärimmäisen arvokkaita harjoituksia – älköön lukija tehkö tässä erehdystä! Tekniikoiden kirjosta puuttuu kuitenkin harjoitukset, jotka varta vasten pyrkisivät houkuttelemaan tai kaivamaan esiin psykologisia sisältöjä. Tämä voi omalta osaltaan olla yksi syy siihen, minkä takia hyvinkin edistyneet ja heränneet harjoittajat, usein opettajat, voivat kokemuksensa rikkaudesta huolimatta ajautua eettisesti hyvinkin sokeaan toimintaan.
Jungilainen metodologia, puolestaan, on syvyyspsykologialle tyypillisesti äärimmäisen orientoitunut juuri sisältöjen paljastamiseen ja käsittelyyn. Lähes kaikki merkittävät jungilaiset metodit ovat sisällöllisesti orientoituneita: vapaa assosiointi, aktiivinen mielikuvitus (active imagination), unien analyysi, keskustelu korkeamman itsen kanssa, keskustelu alemman itsen kanssa… kaikki sisällöllisesti orientoituneita tekniikoita. Jungilaista mandala-työskentelyä, kuten mandala-piirtoa tai -tanssia, voidaan pitää tietyssä mielessä poikkeuksena tästä trendistä: mandalat toimivat suorana representaationa mielen yhdentymisestä eli unifikaatiosta, buddhalaisittain samathasta, ja niitä rakentaessaan mieli rauhoittuu, tyyntyy ja keskittyy. Mandala-työskentely voitaisiinkin nähdä jungilaisena samatha-tekniikkana.
Samatha, kokemuksen dekonstruointi ja perusteellinen fenomenologinen tutkinta eli vipassana, ja sisällön paljastaminen ja käsittely ovat mielestäni kaikki kolme olennaisia osia henkistä kasvua ja oman itsen ja maailman ymmärtämistä. Ne ovat kaikki olennaisia osaltaan hyvinvoinnille ja kärsimyksen vähentämiselle niin itsessä kuin toisissa. Buddhalainen polku sellaisena kuin se on perinteisesti esitetty tähtää toki hyveelliseen toimintaan, mikä osaltaan edesauttaa psyyken integroitumista toimivampaan muotoon, mutta tämä perinteinen etenemistapa on tavallaan hyvin sokea: se on tasaista kulkua aurinkoa kohti, joka on toki osaltaan päämäärämme; mutta jättää samalla huomiotta sen pitkän varjon, jonka valoa kohti kulkeva hahmomme jättää. Sisältöön keskittyvät harjoitteet, olivat ne sitten jungilaisia tai muita, täydentävät näkökulmaamme kattamaan myös ne piirteemme, jotka muuten saattaisivat jäädä huomiotta, ja sillä tavoin vaikutusvallaltaan kahta kauheammiksi.
Erilaisia, mutta samanlaisia, toisiaan tukevia
Palaan vielä Mind-System Modelin ja jungilaisen psykologian teoreettisiin piirteisiin ja niiden tapaan kuvata mieltä. Jungilainen malli mielen osista arkkityyppeinä ja komplekseina on sävyltään merkittävästi henkilökohtaisempi, mytologisoivampi, värikkäämpi ja tavallaan eläväisempi: arkkityypit ovat voimakkaita, autonomisia, yksilöllistä elämää suurempia. MSM:n alimielet nähdään puolestaan hyvin teknisessä ja funktionalistisessa valossa: ne ovat vain yksilön mielen osia, jotka vastaavat erilaisista kognitiivisista toiminnoista ja organismin käyttäytymisestä, sisäisestä kommunikaatiosta ja informaation prosessoinnista. Alimielet eivät omaa arkkityyppien massiivista, mystistä väriä. Vaikka tämä saattaisi aluksi vaikuttaa mallien väliseltä ristiriidalta, se on kuitenkin lähinnä vain vivahde-ero. Samaten jotkut saattavat ymmärtää jungilaiset, geneettisesti periytyvät arkkityypit ja kollektiviisen tiedostamattoman käsitteen jotenkin idiosynkraattisina ideoina, mutta kyseessä on loppupeleissä oikeastaan melko arkinenkin oivallus: että vaikka jotkin osat mielestä ovat meille puhtaasti yksilöllisiä, on mielessä myös osia ja funktioita, jotka ovat geneettisesti periytyviä, ja jotka löytyvät pitkälti meistä kaikista. Arkkityypit eivät ole olentoja tai edes periytyviä ideoita, vaan kognition ja käyttäytymisen kaavamaisuuksia, vaistoja.
Jungilainen ja buddhalainen psykologia ainakin modernissa asussaan omaavat siis merkittäviä yhtäläisyyksiä malleissaan ja teoreettisessa rakenteessaan. Niiden merkittävimmät erot ovat niiden metodologisessa fookuksessa: siinä missä buddhalaiset harjoitteet ovat usein joko mielen tyyntymiseen ja yhdentymiseen eli samathaan, tai kokemuksen dekonstruktioon ja fenomenologiseen analyysiin eli vipassanaan keskittyviä, jungilaiset metodit korostavat liki täysin psyykkisen sisällön tutkimista ja käsittelyä.
Olen tietoisesti jättänyt tässä kirjoituksessa käsittelemättä mallien näkemykset yksilön kasvun toivotusta päätepisteestä, eli toisin sanoen buddhalaisen heräämisen ja jungilaisen individuaation eli yksilöitymisen suhteesta. Tämä äärimmäisen kiinnostava ja monitahoinen aihe jääköön toiselle kertaa, toisen kirjoituksen aiheeksi.
Tämän kirjoituksen muut johtopäätökset olen ilmaissut jo yllä. Perinteinen buddhalainen harjoitus tarjoaa mielestäni monipuolisuudessaan äärimmäisen tärkeitä paloja yksilön henkilön kasvun palapelissä, mutta se jättää usein sisältöjen käsittelyn pitkälti sikseen. Muut meille saatavilla olevat henkiset perinteet ja etenkin psykologiset metodit, kuten jungilaiset metodit, Focusing, Internal Family Systems tai ihan vaan psykoterapia, täydentävät kasvuamme käsittämään myös tämän aspektin viisastumistamme ja hyvinvointiamme.
Luettavaa
Yksi Mind-System Modelin merkittävimmistä edeltäjistä lännessä on Marvin Minskyn Society of Mind. Minsky ei pohjaa teoriaansa meditaatiokokemuksille vaan lähestyy mieltä puhtaasti kognitiotieteellisestä näkökulmasta, päätyen kuitenkin samoihin lopputuloksiin.
Itse MSM:n parhaat kuvaukset löytyvät luonnollisesti The Mind Illuminatedista, etenkin kirjan väliluvuista neljä, viisi ja seitsemän.
Jungilaisesta psykologiasta kiinnostuneelle voin suositella ensimmäiseksi perehdytykseksi Murray Steinin lyhyttä mutta melko kattavaa johdantoteosta Jung’s Map of the Soul, noin 200 sivua. Ymmärrysen syventämiseksi edelleen suosittelen tarttumista itse alkuteoksiin. Two Essays in Analytical Psychology, kootut teokset osa 7, käy Jungin teoriaa läpi melko kattavasti, mutta on samalla yksi Jungin lyhyimmistä kirjoista, jälleen noin 200 sivua. Tarkempia kuvauksia löytyy koottujen teosten osasta 8, The Structure and Dynamics of the Psyche, etenkin alkupuolelta; sekä osasta 9.1, The Archetypes and the Collective Unconscious.